Apulaisohjaus Heli Löytynoja

Musiikki Anssi Tikanmäki

Taistelukoreografiat Kristo Salminen, H-P Virkki

Koljonvirta 1808 lunasti korkeat odotukset


Pirjo Nenola Iisalmen Sanomat la 19.7
Koljonvirran taistelun merkkivuosi on saanut arvoisensa näytelmän. Mansikkaniemen katetussa katsomossa torstaina kantaesityksensä saanut Koljonvirta 1808 sai yleisön varauksettoman suosion eikä syyttä. Iisalmella on tarjota kauempaakin tuleville korkeatasoinen ja viihdyttävä näytelmä, jossa fakta ja fiktio sekoittuvat sopivassa suhteessa.

Koljonvirta 1808 ei ole pönöttävän jäykkä juhlanäytelmä, vaan siinä Iisalmessa ja lähialueilla 200 vuotta sitten tapahtuneet asiat saavat elävän, jännittävän ja monikerroksisen, mutta silti helposti omaksuttavan tulkinnan. Katsoja voi samaistua niin sodan keskelle jäävän rahvaan, leireissä nälkää näkevien sotilaiden kuin juhlaillallisia nauttivan upseeristonkin elämään.

Kuten näytelmän tuottavan IN-teatterin puheenjohtaja Kari Väätäinen kantaesityksen päätteeksi totesi, näytelmä ei ole pelkästään iisalmelainen, vaan yläsavolainen yhteisponnistus. Tekijäjoukossa on ihmisiä kaikista Ylä-Savon kunnista.

Koljonvirta 1808 on jälleen yksi ja tähän mennessä vaikuttavin näyttö Ismo Apellin erinomaisista ohjaajan ja dramatisoijan kyvyistä, eikä apulaisohjaaja Heli Löytynojan panostakaan voi vähätellä. Näyttämöllä on Marika Vapaavuoren tekstistä rakentunut suuria tunteita herättävä kertomus ihmisistä sodan varjossa.

Itse Koljonvirran taistelu 27.10.1808 on toteutettu vavahduttavasti. Pelottavaa taistelutunnelmaa luovat asiantunteva taistelukoreografia, räjähdykset sekä nerokas musiikki- ja äänimaisema.

Silti pysähdyttävintä näytelmässä ovat yksilöiden tunteisiin liittyvät kohtaukset, joista välittyy esimerkiksi äidin hätä ja viha pojan lähtiessä sotilaiden mukaan tai ryysyisten sotilaiden viljelemä sarkasmi.

Kantaesityksessä läsnä olleen Heikki Kinnusen käyttäminen rumpalipoika Niilon ikääntyneenä kertojaäänenä on yksi näytelmää korkealla kannattelevista teoista. Savon murteen hallitseva teatterin ammattilainen saa ääneensä sellaiset painotukset ja sävyt, joilla katsojat pidetään lähes hypnoottisesti kuulolla, kun tarvitaan välittää taustatietoa.

Näytelmässä on juuri sopivasti tosiasioita fiktiivisen kerronnan rinnalla - ja merkille pantavaa on, että esille tulee sellaista Koljonvirrankin tapahtumiin liittyvää poliittista strategiaa, joka yleensä ei ole ollut suuren yleisön tiedossa.

Näytelmän ihmisiin ehtii tykästyä. Roolitus on onnistunutta. Keskeisissä rooleissa on esikuviensa näköiset näyttelijät, esimerkiksi Pertti Mykkänen eversti Sandelsina ja Janne Juntunen ruhtinas Dolgorukina.

Sissipäällikkö Malmin roolissa on Pete Hyvönen ja taisteluun innostavaksi rumpalipojaksi ryhtyvänä Niilona Kalle Löytynoja.

Sen lisäksi, että kentällä on mainittujen lisäksi useita muitakin pysähdyttäviä miesrooleja, naisetkin saavat osansa. esimerkiksi Hilja Pappila ronskina Viinamaijana, Leena Varonen Niilon äitinä ja Kati Rissanen miehiä heittelevänä amatsonina saavat kukin vuorollaan ansaitsemansa huomion.

Näytelmän vahvuuksia on, ettei se elä pelkästään hyvien yksilöroolien varassa, vaan näyttelijäryhmät toimivat mielekkäästi ja tila on laajasti käytössä. Sotilasleireissä tapahtuu koko ajan ja hyytävät Koljokeijut tanssivat välillä kuolemaa. Yleisölle riittää monenlaista katsottavaa.

Toiminnan lisäksi visuaalista antia ovat oleellisen kertova lavastus sekä epookkipuvustus. Tunnelmia luovan musiikki- ja äänimaailman lisäksi näytelmässä kuullaan lauluja.

Koljonvirta 1808 -näytelmässä sodan aiheuttama äärimmäinen kurjuus yhdistyy kiehtovalla tavalla elämässä vaikeimpinakin hetkinä mukana kulkevaan huumoriin ja toivoon. Näytelmä tarjoaa yleisölle runsaasti naurunpaikkoja, mutta yhtä aikaa läsnä on tietoisuus surusta, pelosta ja elämisen epätoivosta.

Ehkä vaikuttavin on näytelmän loppukohtaus, jossa katastrofiin päättyneen Iisalmen taistelun (10.-11.11.1808) jälkeen toivonpilkahduksen tuo nuoren polven nousu. Niilo katsoo jo seuraavaan kevääseen, jolloin käytössä ovat aseiden sijasta aurat.
 

Koljonvirta 1808 Savon Sanomat la 19.7

Yläsavolaisten teatterinharrastajien voimannäytteen, IN-teatterin tuottaman Koljonvirta 1808 -näyttämöspektaakkelin esittely on hyvä aloittaa lopusta: virrasta nousevat ristit ja sinne on heitetty myös aseet. Ei enää koskaan sotia ja turhaa kuolemaa...

Suomen sodan (1808-1809) suuriin historiallisiin puitteisiin asettuvan esityksen näytelmällisen juonen pitimenä on rumpalipoika Niilo (Kalle Löytynoja), joka Heikki Kinnusen kertojanäänellä muistelee vanhana miehenä kokemuksiaan Koljonvirran taistelun tiimoilla. Tarinan sankariksi nousee majuri Karl Malm (Pete Hyvönen), joka uhraa itsensä pelastaakseen haavoittuneen pojan hengen.

Kolmas persoona näytelmässä on suulas Viinamaija (Hilja Pappila), joka pelottomasti pistää vastaan omiaan ryöstelevälle sotajoukolle, mutta myös hyötyy sen mukanaan tuomasta paloviinan kysynnästä ja muonituskeikasta. Katsomossakin nauru lakkaa, kun Maija joutuu vihollisen vangiksi.

Historiaa ei voi ottaa uusiksi, mutta kirjoitettu on, että tämä sota loi edellytykset kansallisen Suomen kehitykselle ja myöhemmin itsenäistymiselle. Vaikka se onkin jo ihan eri juttu, niin linja on se ainoa, jota pitkin päästään ylipäätään syyhyn viettää Suomen sodan 200-vuotisjuhlia. Savolaisittain väännettynä hävisimme eli voitimme tuonkin sodan, näkökulmasta riippuen, kuten oli sisällissodan ja toisen maailmansodankin laita

Marika Vapaavuoren sanallinen käsikirjoitus sisältää viitteitä Ruotsin ja Venäjän suurvaltasuhteisiin, tekee selkoa sodankäynnin strategioista ja vihollisuuksien jatkumisesta muodon vuoksi senkin jälkeen, kun lopputulos on selvillä. Viime vaiheissaan sota oli suurta teatteria ja pääosanäyttelijät onnistuivat niin hyvin, että saivat Runebergin laatimaan sankarillisen Vänrikki Stoolin tarinat -runoelmansa. Oi maamme Suomi, synnyinmaa...

Mikään historian oppitunti Koljonvirta 1808 ei ole; pikemminkin esityksen sujuva seuraaminen edellyttää vankkaa perustietoa prosessista, jonka seurauksena Ruotsin itäinen maakunta tuli liitetyksi Venäjään.

Koljonvirta 1808 -esityksen koko alkupuoli on pohjustusta Iisalmen ”verisaunalle”, jossa Koljonvirran voitokkaan torjuntataistelun jälkeen Savon joukot tulivat lahdatuksi melkein viimeiseen mieheen Sandelsin adjutantin paljastettua venäläisille ruotsalaiskomentajan motitussuunnitelman. Taistelukohtauksissa on näyttävyyttä ja Anssi Tikanmäen musiikki siirtää kokemuksen pään sisäiseksi.

Tämä huipennus ei poista sitä perusongelmaa, että spektaakkelin käsikirjoituksessa ei ole kyetty päättämään, kerrotaanko sotahistoriaa vai sitä, miten sota koskettaa ihmistä, jolla välttämättä ei edes ole parempaa tietoa siitä, minkä puolesta taistelee – paitsi henkensä puolesta. Näytelmänä siinä ei ole draamallisesti sisään kirjoitettua ominaisuutta, joka vie tapahtumia kohtauksesta toiseen.

Ensi-iltayleisö aplodeerasi seisaaltaan ja tekijät voivat siteerata Döbelniä: ”Työ tehty on, mä pääsin voittajaksi...”

Hannu Reunamäki